A Poor Attempt For a new Meme.

Instagram, selfie, ruokakuva, kännykkä, valencia -filtteri, peilikuva, duck face, asenne, vessa.

Hienoja esimerkkejä aikamme suosituimmista tavoista valokuvata. Oikeastaan valokuvaamisen sijaan pitäisi puhua suosituimmasta tavasta ilmaista itseään. Rajattu formaatti tuntui minusta ahdistavalta. Miten itseilmaisun muoto on niin tiukka?

Halusin tutkia, mitä tapahtuu, kun yhdistän kaikki ylläolevat asiat yhteen kuvaan. Tätä varten loin uuden meemin itselleni. Kutsun sitä Foodsieksi.
Foodsie on kännykkäkameralla vessassa otettu selfie peilin kautta, jossa kohde on asettanut ruokansa kasvoilleen ja yrittää silti näyttää tyylikkäältä ja/tai tehdä Duck Facea. Kuva otetaan Instagram sovelluksella ja siinä käytetään valencia -nimistä valokuvafiltteriä.

Aluksi ajattelin tutkimuksen olevan tarpeellista. Sen jälkeen turhaa. Nyt en osaa lopettaa.

Rajattu formaatti vapauttaa ja koukuttaa. Sen monimutkaiset kirjoittamattomat säännöt pitävät otteessaan ja luovat uusia ilmaisun tapoja.

Nyt ymmärrän ympärilläni olevasta kulttuurista paljon enemmän.

Tästä pääset katsomaan kaikki kuvani.

Jyväskylän Taiteilijaseuran UUDET jäsenet esittäytyvät.

Jyväskylän Taiteilijaseuran uudet jäsenet esittäytyvät -näyttely Galleria Beckerillä

14.12. 2013 – 1.1.2014

Avajaiset tänään kello 18.00.

Minulta näyttelyssä esillä valokuvia. Tässä näyttelyn facebook -sivu.

Valokuva.

Otan valokuvia niin paljon, että olen saanut yhden digikameran savuamaan. Tämä saattaa kuulostaa vitsiltä, mutta sitä se ei suinkaan ole. Joudun ostamaan uuden kameran melkein vuosittain, sillä kulutan kennon puhki. Kun lähden kotoa unohdan usein puhelimen tai lompakon, joskus jopa avaimet. Kameraani sen sijaan en ole tainnut kertaakaan unohta.

Olen mm. tomittanut yli 3000 dokumenttikuvaa graffiteista Vapriikin museoarkistoon. En tiedä millon, joku saa ne päivitettyä tietokantaan, mutta siellä ne sitten joskus ovat. Tämän lisäksi dokumentoin melkein kaikkea mahdollista. Mahdottomia en ole saanut vielä kuvattua. Tällä hetkellä katutaidearkistoni kuvamäärä on liian iso laskettavaksi.

Uusin valokuvasarjani on nähtävillä taiteiden yössä Helsingissä, Teurastamon uudessa galleriassa Art of Slaughter -näyttelyssä . Sarja on yhdistelmä kuolleita eläimiä ja katutaidevaikutteita.

Olen aloittanut myös uuden tumblr -sivun kaikille sellaisille kuville, joita en halua haudata kovalevyjen uurteisiin. Ne ovat kuvia, joita en luultavasti vedosta. Ne ovat kuvia, joista minä pidän. Yksinkertaista.

Tässä linkki katsomaan niitä. Kiire ei ole.

Skeittistoppereita euroopasta.

Skeittistopperit, nämä kaupunkitaiteen pienet kullanhiput jäävät liian pienelle huomiolle. Olen itsekin kohdellut niitä kaltoin. Nuorena poikana sahasimme, revimme tai potkimme irti jokaisen meidän tielle tulevan pienen veistoksen.

Olen muutaman vuoden ajan tarkastellut niitä lähemmin ja tullut tulokseen, että nehän ovat oikeastaan aika hienoja. Vihaan niitä edelleen, mutta peruspoistiivisena ihmisenä yritän löytää kaikesta jotain hyvää.

Niiden suunittelu, luonnollinen rytmi ja täydellinen sijoittelu erinäisimpiin paikkoihin muodostaa minulle tarinoita veistäjistä, vihaajista ja ohikulkijoista. Ajatelkaa, kuinka monta virkamieheltä tuoksuvaa papyrysta ja taloyhtiön hallituksen jäsenentä vaaditaan saamaan nämä veistokset paikoilleen. Työtuntimääristä puhumattakaan.

Skeittistoppereiden tarkoitus on estää skeittaajien, rullaluistelijoiden ja BMX -pyöräilijöiden mahdollisuus käytää kyseistä metallitankoa, tiiliaitaa tai betonimöhkälettä omiin tarkoituksiinsa. Kun skeittistopperi on asennettu, paikka kuolee hyvin nopeasti. Se kaupunkeihin kuuluva kolina ja liike muuttaa pois. Onneksi sentään betonimöhkäleen pinta ei enää kulu, eikä kukkapenkit mene pilalle.

Olen kuvannut kymmeniä skeittistoppereita useassa maassa.

Tässä niistä muutama.

Break Dance.

Tykkään rikkoa tavaroita ja tanssia. Näiden kahden yhdistäminen olikin luonnollinen askel minun evoluutiossani. Seuraavaksi yritän särkeä jotain samalla kun teen uimahyppyjä.

Happy Birthday Jukka.

Pienenä lempieläimeni oli apina.

Tykkäsin kiipeillä puissa ja heilua tuulessa.

Tuttavani kutsuivat minua apinaksi, koulussa taisin olla mölyapina.

Olessani töissä äänentoistofirmassa valomiehenä, sain lempinimen "trussiapina", koska pystyin asentamaan valot minne vain.

Jostakin kumman syystä, mielestäni parhaita karkkeja ovat Malacon pienet punaiset apinat.

Kuvataiteilijan työ on hyvin pitkälle elämän apinoimista.

Viime talvena sain viettää aikaa apinoiden kanssa. Tunsin oloni hyvin kotoisaksi heidän laumassaan. He eivät välittäneet minusta millään tavalla. Toivottavasti tämä johtui siitä, että he pitivät minua yhtenä heistä.

Kyllä. Apina on edelleen lempieläimeni.

Ajan rakenne.

Tutuissa tiloissa aika ei tunnu liikkuvan. Aika on jotain, mikä tapahtuu huomenna. Se esiintyy myös tarinoissa, jotka alkavat sanoilla "Muistatko, kun silloin". Ajan olomuoto ei usein mahdollista tilannetta, jossa siihen pääsee koskemaan, mutta silloin kun siihen on mahdollisuus, kannattaa se mielestäni käyttää.


Muistan hämärästi, kun isäni laittoi tämän hauskan keittiötaulun kaapin oveen pienellä naulalla.
Silloin tuossa vieressä ei vielä ollut tuollaista liesituuletinta, joten taulua pystyi pyörittämään naulan ympäri samalla kun odotin että paahtoleivät ovat valmiita. Siitä lähti karhea, hieman kimakka ääni.




En ole pyörittänyt keittiötaulua enää vuosiin.

Lapsuudenkotini myytiin. Muuttopäivänä tavaroita pakatessani huomasin taulun. Otin sen pois koukusta ja kaapin ovesta paljastui ajan jättämä jälki. Koristetaulun takana oli piilossa se päivä, jolloin isä sen siihen ripusti.




Kun seuraavan kerran menette mummolaan tai pappalaan, niin etsikää joku esine joka on ollut paikallaan ikuisesti. Uskaltakaa koskea siihen, vaikka se onkin pelottavaa.

Street installations in Lisbon.

Few images from a series of carboard box installations I made in Lisbon, 2010.

















I live in the middle of a big city.
I don't have a garden.
I don't have a house to decorate or trees to climb.

Making art is not important.
Creating space to breath is.

Lisbon, 2010.